On joka ilta pitänyt kirjoittaa. Summata päätä ja no, vaan vaikka kirjoittaa ihan kuulumisia. Tää tässä on ollut oikeastaan vain töiden tekemistä. Ja olemattoman päälle käymättömän, mutta vapaa hetkinä ohittamattoman rikki tekevän flussan potemista. Univelkaa, unettomuutta, saamattomuutta, paikallaan junnaamista, liikaa aatoksia, liikaa vähän kaikkea ja toisaalta taas ei mitään. Suree asioita joita ei ole tapahtunut, erään elämän sivun täydellistä kääntymistä, miettii omaa tulevaisuutta ja toisaalta elää vain ja ainoastaan päivä kerrallaan. En jaksa enää mitään keskinkertaista enkä jaksa tehdä mitään mielettömiä päätöksiä elämäni suhteen vielä. Hyvä jos just ja just olen jaksanut kiinnostua pitämään itsestäni huolta, nauttimaan omasta seurastani ja yksinäisyydestä. Kevät taas tekee ja tulee...
Olen viime aikoina nähnyt todella paljon unia. Ensinäkin univaikeuksia on, ja sitten kun nukun ovat flunssan takia unet olleet mitä sattuu. Muutamia viikkoja sitten sodin parina yönä ajatellen erittäin rakasta ystävääni joka unessa oli myös sodassa. Okei...mä en osaa oikein selittää niin kirjoitan vähän niinkuin tarinana näitä unia...Tässä yksi jokin viikkoja sitten ti-ke yöllä nähty uni:
Herään asunnostani tavallisesti uupelona ja uupuneena tavalliseen aamupäivään takana tavallinen iltavuoro työpaikallani. Keittelen teetä, availen verhoja ja istuskelen koneella. Tosin, tiedän suomessa on sotatila. Väsytti, että mitenköhän tässä töissä tullaan pärjäämään ; Samaan aikaan kun tsekkailen emaileja, blogeja ja facebookin mietin, että tossa viikon päästä lähtö sitten tikkakoskelle kokoamaan joukkoja ja kertailemaan systeemejä. Mietin, että mitenkö kaikki käskyt meni ynnä muuta. Samaan aikaan olin jo tietoinen, että jossain päin rajaa jo ensimmäiset joukot tappeli ja tiesin (oikeasti epäunimaailmassa armeijassa tavatun) ystäväni olevan siellä. Aloin huolestua ja hätääntyä kunnes kaivoin puhelimen käteeni ja etsin ystäväni numeroa aikeissa soittaa / tekstata tms. Herään sängystäni hiestä märkänä puhelin kädessä jossa valmiiksi valittuna ystäväni puhelinnumero. Jumalalle kiitos, etten soittanut. Olisi ollut ihmettelemistä puhelimen toisessa päässä jos olisin vastattu.
Kyseisen päivän olin ihan sekaisin. En ollut varma oliko uni läheskään edes vähääkään totta, olin kuitenkin herännyt puhelin kourassa ja unessa kaikki arki yms oli ihan identtistä tavalliseen elämääni paitsi että oli niinko no well - sota. Seuraavana yönä sitten uni josta en muista mitään joka oli vielä paljon jännempi ja täynnä räjähdyksiä, suuria tunteita ja actionia mutta pelkistetysti:
Olen samassa sodassa. Nyt tosin olen jo tositoimissa sää/lennonjohto yms settiä säätämässä jossain päin suomea jossain ilmavoimien komentokeskuksessa. On kova tilanne ja (en muista unesta enää hirveästi muuta kuin tunnelmia ja pieniä pätkiä) jälleen kerran kyseessä on ystäväni joka on jossain taistelujen keskellä. Yritän saada häntä / hänen joukkojaan jälleen jotenkin kiinni. Herään. Hikisenä ja ahdistuneena. Kello jotain aamuyötä. Laitan ystävälleni samassa sängyssä itseäni keräillen viestin. Hän vastaa aamulla (en muista tätäkään täysin sillä puhelimeni hajosi viime viikolla ja kaikki viestit / osa numeroista jäi sinne), että oli ollut yöllä unessaan sodassa etulinjassa vetämässä lumipuku päällä ryhmää kohti taisteluita ja oli kuullut puhelimen soivan. Käskyjä komentokeskuksesta tms. Oli herännyt aamuyöllä tulleen viestini ääneen joka oli unessa puhelimen ääni.
Että tälläistä. Pitäisi varmaan tavata ihmisiä useammin.
Mennä viikolla näin unta taas.
Olen laivassa. Risteilyalus joka seilaa turun saaristossa ja on vähän niinkuin kainuun kotini/kotikotini/työpaikkani/kämppäni/entinen kouluni. Iso silja tyyppinen purkki. Olen tehnyt jonkin rikoksen koulussa (joka on kuin työpaikkani), jota minulle ei selitetä - vain joku harmiton vittujen haistattelu kolleegalle tms. Olen ällistynyt kun ihmisiä haalitaan lähes keskiaikaiseen oikeudenkäyntiin laivan kannelle. Minut määrätään mestattavaksi / tuomitaan kuolemaan. Ihminen joka on provosoinut minua suuttumaan hänelle saa vain varoituksen ja säästyy miltään. Tapa jolla minut määrätään kuolevan on hukkuminen. Unessa laiva seilailee eri paikkoihin saaristoa ja yrittää löytää mahdollisimman syviä vesiä. Eräässä "kohtauksessa" olen kannella kun laiva on kiinni nokastaan hiekkaan (SIIS VITUN ISO SILJA LAIVA!) josta näkyy pohja ja huudan kovaa, etten halua kuolla tähän - eihän tuohon voi edes hukkua! Laiva peruuttelee ja lähtee etsimään sopivampaa paikkaa. Päiviä menee. Perheeni on surullinen, jatkan työn tekemistä ja perheeni yrittää jollain tapaa viivyttää laivaa "ulapalla", ettei minua mestattaisi vaikka jotenkin alistuneina kohtaloon ovat jo antaneet periksi, mutta koettavat saada aikaa - vetoamalla työpaikkani alimiehitykseen ja työvoimapulaan yms joka hetken aikaa tehoaa. Piileskelen perheeni hytissä joka on äitini ja isäpuoleni paattisten talo(?) Jossain vaiheessa siirrytään kuitenkin mestaustilanteeseeni jossa seison kannella katsoen alas veteen. Kannella tilannetta seuraamassa ovat no kaikki ketkä tunnen tai olen varmaan koskaan nähnyt missä ikinä. Revin jotain läheistäni hihasta kun minua yritetään kerta toisensa jälkeen ja pakenemisien jälkeen (juoksen hätääntyneenä ystävieni kaulaan, exääni halaamaan, perhettäni, hakemaan toivoa tuntemattomilta, jotain apua!) - Osa ihmisistä ei tee mitään, osa yrittää selittää tuomarille, etten ole tehnyt mitään ansaikseni kuolla. lopulta huudan ja rääyn, että identtisen kaksoissiskoni on kuoltava myös jos minäkin. Tätä jonkin aikaa ja minua törkitään laitaa kohden... Kunnes herään todella virkeänä ja onnellisena, levänneenä ja lämpöisenä. Toisin sanoen - loputtoman väsyneenä, kylmästä hiestä läpimärkänä...
Tässä viikonloppuna oli ihan törkeä puristus. Onhan tässä ne aina (ellei vapaana). Edellisviikonloppu oli kokonaan vapaa. Perjantaina ennen töihin menoa aamuvuoroon kävin tätini liikeessä hakemassa töihin kuittirullia. Kerroin, että vain aamuvuoro jonka jälkeen menen tiistaina seuraavan kerran töihin. Hän katsoi minua todella huolestuneena ja oli "miten sä kestät?". Tämän jälkeen olen mennyt itseeni. Enhän luonnollisesti kestänyt. Hengailin ekan illan, tokan nukuin iltaan asti ja biletin aamuun ja kaksi seuraavaa podin ja väsyin kunnes menin töihin. Prkl. Ärsyttävää kun lähisukulaisetkin huolestuu jos mulla "liikaa vapaata" aka pari pv enempi kun normi sunnuntai vapaat. Tämä lähes ainoastaan iltavuorojen, tuplien ja triplojen teko on alkanut ottamaan päähän. Haluan elämän. Haluan liikuntaa. Haluan. Haluan rakkautta, hengata ystävieni kanssa, käydä elokuvissa teattereissa iha vittu missä vaan ihmiset käy iltaisin (jolloin minä olen töissä)...kyllähän meillä toki on lounasvuorojakin, mutta nykyään sitten joulukuun alun olen tehnyt kolme. Aikuisten oikeasti. Rytmi ihan kääntynyt ja sekaisin. Nytkin hereillä YHÄ ja huomenna 16 vasta töitä...nukun varmaan ikuisesti. Viime yönäkin olin ihan loppu ja menin vasta viiden jälkeen nukkumaan...vaikka olisi ollut ihan valmista kauraa jo 23.
Viime pe olin mamissa illassa ja monkissa yön. Meni lähes seiskaan kun sain unta. Herätys oli kympiltä. Olin koko yön jossain horteessa. Kolme peittoa, pitkät vaatteet, flunssainen kuumeisa olo. En nukahtanut varmaan missään vaiheessa. Näin tosin todella realistista unta josta en muista pahemmin kuin kuvia ja tunnelmia, etenkin kun uni oli kuvattu kuin elokuva, leikkaukset ja muukin. HUH. Mutta niin:
Olin jotenkin jossain ja aloin laulamaan. Hupaisaa, että kappaleet olivat kuitenkin tosielämässä lempiyhtyeeni show of handsin. Kappale oli Exile. Olin jossain kalliokielekkeellä josta alaspäin katsottuna maisema oli vähän niinkuin star wars phanthom menacessa (tiedän, lame.) se mesta jossa padme pitää tämän himmeän puheensa koko hallitusken tai mikä lie possen edessä. ANYWAY. Ihmiset hurraa ja laulan kuin enkeli ja liitelen kielekkeillä kuin musiikki videoissa. Jossain vastaavassa tilanteessa laulan myös kappaletta Crow on the cradle joka on bändin yksi lemppareitani. Tilassa kaikui eikä minulla ollut edes taustoja. Sitä resonointia vartalostani.
Teen ihan hirveästi töitä. Keikkaa ja kierrän ja puurran. Jossain vaiheessa systeri varastaa mun biisin (joka oli show of handsin! Hahahah, hupaisaa.) ja väittää sitä omakseen. Joka on myös yksi yhtyeen lempi biisejäni...
Olin kotonani joka oli hirveä lukaali. Jotenkin kaikki työkaverit, bändi, tuottajat, sisko ja kaikki olivat lopulta pettäneet minut. Revin tavaroita ulos hyllyiltä, huusin ja raivosin, itkin ja pahoinpitelin itseäni niin suuren henkisen tuskan vallassa. Äitini hätääntyneenä tuli perässä ja yritti rauhoitella. Lopulta juoksin ulos pihalle joka oli kaikki elämäni maisemat. Juoksin sukevan pihan poikki, prikaatin seiska talon takapihan poikki, hoikanlammen rantaa, korholanmäellä, huolin pihalla rymättylässä (mummoni äidin kotitalon piha), mummon ja ukin pihalla raisiossa, hallin (?) aukin pihan läpi (en vittu tiedä mistä tämäkin), turussa, kajaanissa, iisalmessa...kunnes lopulta kaaduin rähmälleni hiekkaan. Aurinko värjäsi kaiken punaiseksi laskien ja silti oli niin kuuma. Äitini oli juossut kaiken aikaa perässäni. Hän otti minusta kiinni ja yritti heristää järkeä huutamalla, että vaikka olisin kuinka paljon työtä tekevä ja öky rikas en olisi onnellinen. Haukoin henkeä pillahtamaisillani itkuun ja velloin epätoivossa. Lopulta huusin sydämmeni pohjasta:
"En halua olla rikas. Haluan vaan tehdä töitä!" Herään. Hiestä litiläpimärkänä. herään tasan siihen, kun huudan että mä haluan vaan tehdä töitä. Katson kelloa joka on alle minuuttia vaille ennen kuin herätys soi. Olen hyvä jos nukkunut pari tuntia.
WEEEIRD.
Kyllä onneksi eilen sai jalkapalloa ja hampurilaisia. Nykyinen sunnuntai spessu traditio lähes. Pakko. Jotain muutakin. No tänään... Tuli tässä tehtyä hyvää thai keittoa, tyttöiltyä ja valvottua taas ikeen itsensä. kello on lähes viisi, väsyttää joo mutta mielummin sitä kuuntelisi musiikkia. Pää on pyörällä ja silti ei tunne ja tiedä mitään. Mietin päivästä toiseen nykyään, että tätäkö tämä on; keskinkertaista eloa. Päivästä toiseen töitä, liikaa töitä ja palkkaa hyvä jos niin, että elää. ystävät asuvat missä lie, ihmiset jotka sinua tapaavat tapaavat sinut baarissa jossa et ikinä käy koska olet aina töissä joten he tulevat käymään ravintolaasi sinua tapaamaan. Sinua ei enää kutsuta mihinkään koska et kuitenkaan tulisi. Kukaan ei enää jaksa pitää yhteyttä. Ja olen ite niin paska pitään yhteyttä etenkin kun nyt viime aikoina tässä menossa kolmas varapuhelin sillä aikaa kun odotan omani tuloa korjauksesta....
Ja olohuoneessasi on ihania ihmisiä, mutta et jaksaisi sielläkään olla aina. Ihminen jota rakastit ei sinua halua, ystäväsi ovat jossain ulkomailla tai toisissa kaupungeissa tai tahoillaan parisuhteissa ja kiireisiä 8-16 arjessa, opiskelupiirien omissa jutuissa...Sitten ihastuu vääriin ihmisiin. Ja minä en näköjään koskaan saa mitä haluan tai jään aina viimeiseksi vaihtoehdoksi. Eli - keskinkertaisuutta. Alan hiljalleen olemaan niin väsynyt itseeni. Kaikki on niin pyhän yksinkertaista ja sitten samalla ei ollenkaan. Mä en vaan jaksaisi enää tässä vaiheessa elämää pohtia, elää vaan niin kuin tuntuu - mutta se ei taas ole musta täysin aina kiinni. Ja toisaalta, tiedän miten asiat kuitenkin menee. Kyllä mä nielen mitä vaan.
Ja totta tosiaan - en koskaan näe unia. Nyt kyllä sitäkin enempi...
Oh, please ignore me. Tämä on taas tälläistä aamuisen alihuomisen musiikin ja oman kaikkea kaipaavan alitajuntani ja melankolinani tuomaa aivomyrskyä jossa ei ole mitään järkeä. Aamen. Mutta pieni makupala bändiä jota olen luukuttanut viikkoja silmät sydämmen muotoisena.
So this is where I hurt
You know I won't make it
And every day it hurts
You know I can't break it
I won't break it
I never wanna know
What you mean to me
And all I need to know
Is you are here with me
Consider where I hurt
You know your love breaks me
And I won't make you hurt
You know I can't break it
I won't break it
I never wanna know
What you mean to me
And all I need to know
That you are here with me
